Postattuani tuon edellisen tekstin jäin lukemaan näitä vanhoja kirjoituksiani. Niin p a l j o n on (onneksi) muuttunut. En olisi kyllä silloin uskonut itsekään, mutta uskottavahan se nyt on kun itte sen todeks elää.
Esimerkiksi: oma väsymykseni toistuu lähes jokaisessa kirjoituksessa. Muistan kyllä sen vähän liiankin hyvin, miltä se iänkaikkinen uuvuttava meno oikein tuntui. Kaikki oli jo etukäteen lähes ylivoimaista ja sen tajuaminen, joka hetki, ei tehnyt siitä yhtään kevyempää. Olin siis niin järkyttävässä univajeessa ja olin myös näin jälkikäteen tiedettynä järkyttävässä ferritiinin puutoksessakin. Siinä olis iloisemmissakin olosuhteissa ollut arjessa tekemistä, saati sitten meidän vähintäänkin haastavissa kuvioissa.
Nyt on tilanne oman jaksamisen suhteen ihan toinen. Nyt kun kirjoitan että väsyttää, niin se on korjattu laittamalla pää tyynyyn. Ihanan yksinkertaista. Elämän haasteetkaan ei ylitä uutiskynnystä niin sanotusti, kun kertakaikkiaan ei nappaa mikään negatiivinen enää yhtään. En suostu päästämään elämääni enää mitään muuta kuin hyviä viboja (ja ihmisiä). Se vasta onkin ihanan yksinkertaista!
Viime vuonna ei tullut yhtään valkeakuulasta (omenaa), tänä vuonna sitten senkin edestä. Viime viikon kova tuuli, jota markkinoitiin ihan myrskynäkin, mutta ei tainnut täällä ihan siihen yltää, pudotti jo hyvän määrän omenia maahan puista ja silti niitä vaan on ja on.
Tänään on jalkapallopäivä (maanantai). Läpi kesän on jaksanut kuopus pelata kortteliliigaa, enää parit treenit ja lopputurnaus ja kausi on paketissa. I’m gonna miss it.
Arkirakkautta 